There is always HOPE

Niinpä niin, sinne se Kata meni ja mä mätänen kotona. Mä oon innoissani Katan puolesta, mutta tylsää mulla tulee varmasti kotona olemaan. Varsinkin, kun olen tottunut 90 neliöön ja viiteen tilaa vievään persoonaan. Kyllä mulla varmasti tekemistä riittää liiaksikin, mutta ei pieni taustahäly ole pahitteeksi. 

Lupasin teille Hope hypetystä, mutta mulla ei ole nyt inspiraatiota siihen. Voin kyllä kertoa, että ei Hope tälläkään kertaa pettänyt, eikä mun tarvinnut potea flunssaa yksin. Käykää kuitenkin lukemassa Hopesta täältä ja katselkaa alla olevia kuvia. 

 

Ajattelin nyt siis avata mietteitäni lukiosta. Odotin lukiota tosiaan jossain määrin kauhulla, sillä pelkäsin sen vievän mun koko elämän (kyllä se välillä viekin). Silti odotin sitä, että saan vaikuttaa edes vähän aineisiin mitä luen enemmän. Kuitenkin niin kuin monet muutkin ovat todenneet, en mä yläasteelle enää menisi. Koulussa oleminen on mielestäni ihan mukavaa. Onhan siellä parhaat ystäväni ja tunnitkin yleensä ovat mielenkiinoisia (ainakin jos vaakuutta itselleen niin). Läksyt taas tuppaavaat ollemaan niitä elämää rajoittavia tekijöitä, joita ilman mielelläni olisin. 

Ensimmäinen koeviikko alkaa olla lopuillaan -vihdoin. On ollut mukavaa päästä aikisin koulusta, mutta kokonaisen kirjan lukemiseen menee tuhottomasti aikaa. Koekysymykset tietysti eroavat suuresti yläasteesta, mutta eiköhän sitä pian opi kirjoittamaan esseitä. Uskon silti ensimmäisen koeviikkoni menneen ihan hyvin ja sainpa jo ensimmäisen kurssiarvosanankin joka oli, köh köh yli yhdeksän.

Huomenna edessä on kemian koe ja ennustan siitä koko kouluhistoriani huonointa arvosanaa. Jotta olisin väärässä lähden nyt isoveljeni oppiin.

~Wilma~

Come away with me

DTS lähestyyyy ! Mä en tosiaankaan tiedä mitä tästä tekstistä tulee (varmaan täys turhake, mut onpahan tekemistä mulle) :p Kello on 11 illalla ja mä yritän etsiä hyvää asentoa Atlantan lentokentän nukkumiseen erittäin epäsopivilta penkeiltä.. Enää kaksi vaihtoa ja oon San Pedrossa, Belizessä, missä mua odottaa YWAM Destination Paradisen base, ja kaikki ne ihmiset, joiden kanssa tuun viettämään seuraavat neljä ja puoli kuukautta.

Matka on ollut aikamoinen jo tähän mennessä :D On tullut mm. sekoiltua lähtöaikojen ja matkatavaroiden kanssa, juteltua tukholman kentällä pitkät pätkät (ruotsiksi!) ja muutenkin sönkättyä näiden vieraiden kielien kanssa. Ja tota englantia pitäisi vielä käyttää seuraavat kuukaudet.. mun kielitaito ei oikeesti oo mikään päätä huimaava :D mutta ehkä mä selviän ;)

Yhtenä iltana kun ajelin kotiin ja mietin tätä tulevaa aikaa, niin mun päässä alkoi soida otsikossakin mainittu biisi ja koin kuinka Jumala halus rohkasta ja innostaa mua niillä sanoilla: I have a plan for you, it's gonna be wild, it's gonna be great, it's gonna be full of me. Niin. Uskon että tää tulee olemaan jotain ainutlaatusta ja tosi mahtavaa! Jumala kutsui ja järkkäs mut tonne, niin oon varma että Iskä tulee ylittämään mun odotukset moninkertaisesti, vaikka nyt tuntuukin vielä siltä, että mitä ihmettä oon menny tekeen! Mä en oo yhtään sellanen tyyppi, joka kokisi olonsa mukavaksi yksin vieraassa maassa, vieraiden/uusien ihmisten seassa.  Kaikkeen sitä ryhtyykin :D Ei, mä tiedän että tästä tulee hauskaa!


Mä en jaksa enää kirjottaa, oon tajuttoman väsynyt :D katotaan mitä huomisesta tulee, kun saan tosissaan alottaa tän seikkailun!
Niiiiin mutta erityis kiitoksen ansaitsee kuitenkin Susanna! Mun bigsister, sä oot ollut niin iso tuki mulle! <3 ja mun perhe, sukulaiset ja ystävät, mä rakastan teitä ihan hirveesti! :D äiti älä murehdi liikaa, mulla menee oikein hyvin ;D

-Kata

Mitä kuuluu?

Hullu kysymys tuo `Mitä kuuluu?` Eikö siihen pitäisi vastata, että `Tällä hetkellä kuuluu naapurin laulua, pesukoneen pyörintää ja sateen ropinaa.`

Asiaan. Muutamat telinevoimistelu harkat on jo tullut pidettyä ja olen aika innoissani omista ryhmistäni, varsinkin 10-12-vuotiaista. Pääni pursusikin koko kesän ideoita heidän varalleen.

 Koulussa on ollut tekemistä, mutta olen selvinnyt siitä paremmin kuin osasin odottaa. Myönnetään, että mun odotukset lukion työmäärästä olivat valtavat.  Ensimmäinen koeviikko on käynnissä, ehkä kerron siitä joskus lisää.

Vietin tosiaan jokin aika sitten 16-vuotissyntymäpäivääni. Aamulla keittiön pöydällä odotti ihanat Zero Pointin kompressiosäärystimet! Nyt olen testaillut niitä, enkä kyllä heti huomaa suurta eroa, mutta se saattaa tietysti johtua siitäkin, ettei mulla ole ollut säären alueella mainittavia ongelmia. Mutta mulle riittä, että ne näyttää ja tuntuu hyvältä. Sitä paitsi pitäisihän säärystimien myös parantaa verenkiertoa ja ehkäistä suonikohjuja. Joten uskotaan siihen, (ei haittaa vaikka lumevaikutus olisi 100%).

Muutama viikko sitten juoksu oli vähän tauolla, flunssan ja LadyLinen viikon tutustumiskortin takia. Nyt haluaisin päästä kiinni arkirytmiin, myös juoksun osalta. Haluaisin treeneistäni vielä monipuolisempia, mutta aika loppuu kesken. Katsotaan millaiseen ratkaisuun syksyn ja talven aikana päädyn. Koulumatkojen taittamiseen juosten, ehkä.

Tiiastaina sain oikein mukavasti kirjoitettua äidinkielen referaatin, mutta kun pääsin kotiin mittasin isteltäni 38,9 asteen kuumeen. Uuups. Ei auttanut muu, kuin vetää pipo päähän ja linnoittautua sängyn pohjalle. Että sellaista täällä tällä hetkellä. Kokeet olen silti käynyt tekemässä buranan voimalla. Edellä unelmoin jo arkirytmistä, mutta mitä kävikään. Koeviikko on vieläpä pelkkää luppoaikaa, joka huutaa päästä kulutettavaksi lenkkareissa. Sairaana olo tarkoittaa myös sitä, että joudun jälleen toteamaan radiosta tulevan liian paljon samanlaista musiikkia johon kyllästyy alta aikayksikön (varsinkin joillain kanavilla) + vihaan remixejä.

Kaipa sitä täytyy ottaa kantaa myös vallitsevaan säähän, josta olen sattunesta syystä hyvin vähän saanut kärsiä/nauttia. Maanantain lenkillä kylmyys vähän ahdisti. En haluaisi aloitta vielä puoleenväliinpalellen-lenkkejä. Toisaalta viihdyn oikein hyvin villapaidoissa, eikä kylmällä säällä pyöräillessäkään tule niin kuuma. Lumet saisivat kyllä odottaa.

Mä oon niin innoissani Hopesta. Joka vuosi on ollut ihan huippu reissu. Jos joku on miettinyt osallistumista, niin ehdottomasti suosittelen! Ehkä jo arvaatte, että pian on luvassa armotonta hypetystä. :D

 ~Wilma~

1 viikko, 2 viikonloppua

Keskiviikkona yritettiin ahkerasti opiskella koulussa kaksi tuntia, mutta sitten suunnattiin Liisan, Reetan ja Marjutin kanssa junalla Helsinkiin. Luvassa oli kauan odotettu Elämä Lapselle-konsertti. Helsingissä odotti kalakeitto, vaatteiden vaihto ja kyyditys pelipaikalle. 

Konsertissa hyvä puoli on erityisesti se, että näkee ja kuulee monia artisteja, eikä vain jonkun yhden artistin kymmentä samalta kuulostavaa biisiä. Koska show tuli telkkarista suorana, me oltiin kuin näyttelijöitä tai vähintäänkin tekemässä tv-ohjelmaa. Meille annettiin ohjeita, koska pitää hurrata jne. Se tuntui jotenkin hassulta, mutta nyt selvisi sekin mitä yleisö tekee mainoskatkoilla.

 

Konsertti ei kestänyt kovin myöhään, joten päästiin ihmisten aikaan nukkumaan. Niinpä  jaksettiin aamulla herätä 8.30 viettämään muutama tunti Helsingissä. Päivä alkoi Marjutin ja Liisan veljentytön ihastelulla ja leikittämisellä. Miten vauvat onkaan niin suloisia! 

Matka jatkui keskustaan kauppoja kiertelemään. Kaikki löysivät jotain, esim. juoksuhousut 19.90e sellaiselle joka niitä tarvitsi ja sellaiselle joka ei niitä olisi tarvinnut. Kröhm. Musta alkaa tuntua, että mun kaappi täyttyy urheiluvaatteista, eikä mulla ole enää kouluun mitään päälle pantavaa. Voiko kouluun mennä juoksuhousuissa?

Vihdoin oli ruoan aika. Menimme amerikkalaistyyliseen Chico´s ravintolaan. Suosittelen kaikille! Ruoka oli herkullista, sisustus viimeisen muodin mukaista, kuparilamppuineen ja tunnelma kokonaisuudessaan loistava. Chico´s Burger testattu ja hyväksi todettu. (Välihuomautus: tunnen itseni nykyään murrosikäiseksi pojaksi, sillä syön kuin hevonen ja silti tulee nälkä kahden tunnin välein. Oikeesti.) 

Lopulta ei voitu muuta, kuin suunnata juna-asemalle ja hypätä Ouluun menevään junaan. Wilma ja VR ei tunnetusti ole hyvä yhdistelmä, joten junahan oli ihan romu. Sillä me kuitenkin madeltiin Seinäjoelle, missä päästiin vaihtamaan vanhaan kunnon taajamajunaan. Vauhti tuntui ihan hurjalta bendolino-romuun verrattuna. Oltiinkin 1,5 tuntia myöhässä. Koko junamatka meni Katan läksiäisiä suunnitellessa. Minä kännykkä kourassa lähettelin WhatsApp viestejä, hyvä etten maailman joka kolkkaan. Tulipa käytettyä sekin aika hyödyksi. Pahoittelen kanssamatkustajille neljän väsyneen tytön hervottomasta kikatuksesta koitunutta häiriötä. 

Kuva Liisa

Kaiken kaikkiaan matka oli ihan huippu ja tosi onnistunut.

Hauskaa viikonloppua!

 ~Wilma~

I`m the happiest girl in the world

On lauantai, herään aamulla 7.00 nälkään ja vessahätään, en saa enää nukuttua. Makaan sängyssä, lopulta otan kirjan ja alan lukea. (The Fault in Our Stars, kirja jonka lukemista ei halua lopettaa koskaan.) Yölamppu alkaa säristä ja himmenee, suljen sen ja nousen ylös.

10.00 lähden lenkille. On täydellinen syyssää, vähän kirpeä yön jäljiltä, keltaisia lehtiä maassa ja aurinko paistaa vaaleansiniseltä taivaalta. Nautin juoksemisesta. Edessä on n.16 kilometrin lenkki. Jalat loppua kohden valittavat vähän asfalttiosuuksista ja nälkä alkaa tuntua vatsassa, mutta yritän olla ajattelematta sitä. Lenkillä varmistun taas siitä, että juokseminen niin on mun juttu.

"Syö nyt äkkiä! 12.55 sun pitää olla valmis" Kata hoputtaa. Katson häntä kummissani: "Ei mulla oo mikään kiire, vaikka kaupungille oonkin lähdössä." Syötyäni Kata antaa mulle kangaskassin jonka tunnistan ystäväni omaksi. "Öö..."

Tästä se lähti.

"Nää on sun Birthday partyt!" Ei siinä auttanu muu kuin lähteä. Tunne oli vähän niin kuin olisin lähdössä polttareihin; jännitti, enkä tiennyt kuinka joudun itseni nolaamaan.

Mitä matka siis sisälsi. Ystäväni olivat järjestäneet minulle Amazing Race tyylisen kisan, jossa minun piti selviytymispakkaukseni ja heidän vinkkiensä avulla suorittaa erilaisia tehtäviä.

 Jos jätetään alkutoilailuni väliin, niin ensimmäisenä minua odotti hieronta ja esirukous. Pihalle kepeistä väsätyn viestin mukaan minun piti jatkaa matkaani Makuuniin ja vuokrata leffa. Sieltä suuntasin Arnoldsiin, sanoin kassalla `supercalifragilisticexpialidocious` ja sain donitsin sekä kirjekuoren, joka sisälsi uuden vihjeen. 

Minua odotti stailaus: hiukset, meikki ja vaattet uuteen uskoon ja sieltä kuvattavaksi. 

Kiitos Marjutille kuvista
 

 

Vielä oli edessä Cafe de Parisissa anonyymi kahvin osto. Myyjä ei tiennyt mitä tarkoitin ja puhui vieläpä vähän huonosti suomea. Niinpä selittelin sitten englanniksi, että haluaisin ostaa Cappuccinon ja seuraava joka sitä tilaa saa sen ilmaiseksi, sillä olen maksanut sen hänen puolestaan. Myyjä päätyi siihen, että minun kaltaisiani ihmisiä pitäisi olla enemmän ja halusi vielä halatakin. 

Seuraavan vihjeen sainkin suoraan Australiasta. Videolla Riikka ystävineen onnitteli minua ja antoi viimeisen ohjeen. Päätepysäkki oli ystävieni kotona jossa odottivat herkulliset tarjoilut ja leffailta valitsemani elokuvan parissa, joka siis oli 12 Years a Slave. 

Koko matkan kasvoillani oli hullu virne ja olin niin onnellinen! Voinko siis päätyä muuhun, kuin että minulla oli täydellinen päivä ja maailman parhaat ystävät, jotka kuten kuvista näkee ovat käsittämättömän lahjakkaitakin. Vietin päivän josta lapsenlapset saavat kuulla kyllästymiseen asti. :D Kiitos vielä kaikille jotka jotenkin tähän osallistuivat! <3

See you later, alligator!

~Wilma~  

Minä ja juoksu vol.2

Nyt saatte siis kuulla mun juoksutarinan loppuun.
 
Jotain ihmeellistä tapahtui keväällä (2014), kun mä yhtäkkiä havahduin siihen, että mä ehkä vähän tykkään tästä juoskemisesta. Sen havainnon jälkeen juoksemisesta tosiaan tuli kivaa. Treenaaminen oli helpompaa ja mä tosissani nautin varsinkin pitkistä lenkeistä.

Mun molemmat kaverit, jotka olivat viime vuonna  juoksemassa, olivat tänäkin vuonna ilmottautuneet. Mutta ensin toinen loukkasi jalkansa niin, ettei pystynyt juoksemaan. "No kaikki hyvin, vielä on toinen." Kunnes ehkä kuukautta ennen HCR:ää, toinen mun kavereista loukkasi rintalihaksensa. Myönnettäköön että, kun mä kuulin sen, kyyneleet kohosi silmiin, mutta urheasti räpyttelin ne pois. Pieni pakokauhu tosiaan iski, mitä mä nyt teen?! Ei voinut mitään, mä olin ilmoittautunut, maksanut ja treenannut itseni siihen astisen elämäni parhaaseen kuntoon.

Jo se että minä, Kata ja Reetta lähdetään kolmestaan Helsinkiin, ei enteillyt mitään hyvää. Mutta, vähän myöhässä, järkyttävässä kiireessä Töölön kisahallin miesten vessassa vaatteeni vaihtaneena (Siis ihan sellasessa jossa on monta koppia ja rivi pisuaareja.) lähdin juoksemaan RFF paidassani toista puolimaratoniani, yksin. Reitti oli mäkinen ja raskas, olin liian hitaassa lähtöryhmässä ja mulle tuli vessahätä. En mennyt vessaan, koska se olisi hidastanut tahtia. Silti se meni niiin hyvin! Mulla oli tosi kivaa, mä vaan hymyilin koko matkan, ja nautin siitä, että jaksoi juosta! Porukkaa oli niin paljon ettei yksin juokseminen edes tuntunut yksinäiseltä. Matkalla sai seurailla ihmisiä, yrittää etsiä tuttuja kannustajia, ja juosta. Aikaakin paransin viime vuodesta 10 minuutilla. Pakko hehkuttaa sitäkin, että HCR:llä oli mahtava ilmapiiri. Kaikki oli innoissaan, tsemppasivat toisiaan ja mulle jäi koko tapahtumasta tosi positiivinen fiilis ja tunne, että haluan tänne uudestaan.

Mitä mä tällä kaikella halusin sanoa on ehkä se, että mä en olis koskaan aloittanut juoksemista, jos mulle ei olis kerrottu, että pienellä panostuksella mä voin muuttaa jonkun elämän totaalisesti. Jokainen meistä voi saada aikaan muutoksen. Tapoja on paljon. Siis älä säikähdä, sun ei tarvitse juosta puolimaratonia, se oli vaan mun tapa. Ja vielä kaikille niille jotka miettii puolikkaan juoksemista, ei se loppujen lopuksi edes ole paha. Perus hyvällä juoksukunnolla selviää!

Ps. Valitan kuvien huonoa laatua, ne on otettu kännykällä.
 Kaikki, paitsi ensimmäinen kuva ovat otettu kiasmasta.

~Wilma~